A A S I A L A I S E T MAAILMAN YSTÄVÄLLISINTÄ KANSAA ? 17.9.2013 Kirjoittaja: Inka Ikonen Seuraavan kerran, kun tarjoilija tuo ravintolassa väärän annoksen tai hotellihuoneesta puuttuu hammasharja, ja ketutuskäyrä nousee eksponentiaalisesti, vedä henkeä ja mieti, että voisi olla vieläkin veemäisemmin. Vaikka aasialaiset ovat toki pääsääntöisesti ystävällisiä, hymyileviä, palvelualttiita ja avuliaita, poikkeuksiakin löytyy. Toki on kielimuuri, erilainen kulttuuri ja minä ärsyttävä länsimaalainen riistäjä, jolle sietääkin olla vähän hankala, mutta silti. (Tiedän, että siellä nyt moni lukee tekstiä kulmakarvat kurtussa, suurennuslasi kädessä ja vastaväitteen paikkaa etsien. Mutta relatkaa, ja ottakaa nämä minun kokemuksenani. Olen ollut aikoinaan vuosia ravintola- ja myyntihommissa, joten tiedän hitusen asiakaspalvelusta. Ja jälkeenpäin nämä on ihan hauskojakin muistoja, vaikka tilanteen sattuessa hampaita onkin vihlonut.) Maalaisjärkeä! Olen huomannut, että aasialaisilla monesti puuttuu suomalaisille kovin tuttu käytännönläheinen ajattelutapa. Asioita ei osata tehdä tahi ajatella yksinkertaisesti vaan ne on tehtävä vaikeimman kautta. Aletaan töhötttää. Jos ravintolassa vaikka pyytää lihattoman annoksen, on tarjoilijan monesti hyvin vaikea sisäistää ajatus – oli kieli yhteinen tai ei. Mennään paniikkiin ja aletaan juosta ympäri ravintolaa miettien mitä tehdä. Monesti asiat eivät ole sitä mitä luulisi. Jos esimerkiksi listassa lukee kasvismunakas juustolla ja ranskalaisilla, voisi ajatella, että juusto on sulatettu munakkaan päälle ja ranskalaiset ovat lisuke. Mutta ei. Ranskalaiset ja juusto oli kasattu nätiksi keoksi munakkaan päälle. Indonesialainen kasvismunakas ranskalaisilla ja juustolla. Tilanteesta pakeneminen Jos tilaamassani annoksessa on jotain vikaa, harvemmin tarjoilija osaa ratkaista tilannetta. Hän seisoo sanoen sorry, sorry ja pakenee paikalta. Olen kerran jos toisenkin antanut vinkkejä, kuinka asian voisi hoitaa: vaihtaa annoksen yms. Korvauksia on turha odottaa. Välillä myös tuntuu, ettei uskalla valittaa. Kerran tilasimme pitahayasmoothiet. Hedelmä maistui pilaantuneelle ja kysyimme, voisiko asialle tehdä jotain. Tarjoilija pakeni paikalta ja lopulta menimme hänen luokseen. Kerroimme, ettemme juoneet juomia ja kysyimme, pitääkö niistä maksaa. Hyvin loukkaantunut nainen vain jatkoi työskentelyään ja totesi, ettei hän tiedä. Aikansa nainen mökötti minun ja ystäväni tuijottaessa häntä kysyvästi, kunnes lätkäisimme rahat kouraan ja poistuimme vähin äänin. Saavuttuamme Gili Meno -saarelle tulimme kysymään guesthousesta huonetta. Kävimme katsomassa yhtä. Sanoimme ottavamme huoneen, jos moskiittoverkossa olevat isot reiät voitaisiin vaikka teipata umpeen. Työntekijä totesi, ettei tämä ole mahdollista. Kysyimme miksi. Hän jankkasi, ettei korjaaminen onnistu. Lopulta hän kohautti olkapäitään ja totesi, että on vain töissä täällä – joko otamme huoneen sellaisenaan tai meidän on parempi mennä toiseen hotelliin. Niinpä niin. Nauroimme epäuskoisina ja käännyimme kannoillamme miehen mulkoillessa peräämme. Laiskuus ja saamattomuus Malesialaiset taksikuskit ovat ehkä maailman laiskimpia. He löhöttävät penkillänsä nostamatta persettään vaikka raahaisit koko omaisuutta mukanasi. Jos joudut kävelemään heidän kanssaan autolle, on turha olettaa kuskin auttavan kamojen kanssa. En tiedä meneekö laiskuuden piikkiin, mutta byrokratia tuntuu olevan aina hemmetin hidasta. Esimerkkinä tästä Malesiassa opiskelijaviisuminhakuprosessi, joka ei yli puolen vuoden odottelun jälkeenkään saapunut. Ja saa aina odottaa: busseja, ruokaa, ihmisiä. Kaikki on aina myöhässä – vähintään tunnin ellei kaksi. Se on kasvattanut tällaisen hermoheikon luonnetta. Mihinkäs tässä valmiissa maailmassa olisi kiire? Kasvojen menetys? Aasialaiset eivät koskaan voi sanoa ei. Vaikka heillä ei olisi hajuakaan, mitä haluat, he vain nyökyttelevät ja sanovat can, can, can. Yes, yes, yes. On esimerkiksi tullut muutaman kerran pyörittyä ympyrää, kun on kysynyt suuntaa ja vastaukseksi saanut mitä sattuu. Aasialaiset eivät voi menettää kasvojaan, joten heillä on pitkä pinna. Heitä ei saa saattaa tilanteeseen, jossa kasvojenmenettäminen on mahdollista. On todella noloa menettää malttinsa. Niinhän sitä sanotaan. Vietnamissa bussikuskit eivät juuri puhuneet englantia, mutta huutamalla kurkku suorana naamani edessä ja läpsimällä ja tuuppimalla he kokivat saavan viestinsä perille. Yksi möhömahaisista kuskeista huusi aikansa asiakkaille, siirsi osan pieneen sumppuun lattialle istumaan ja laittoi itselleen patjan ja kävi pitkäkseen. Kambodzasta Thaimaan puolelle mentäessä kambodzalaisnuorukainen aiheutti kanssani kohtauksen, kun en ollut saanut hänen puheestaan selvää. Hän varmaan nolostui, kun pyysin häntä toistamaan asiansa ja selventämään. Hän alkoi huutaa minulle silmät liekehtien, etten osaa englantia. Missä menee raja? Lake Toballa pääsimme itse tekemään huonelaskumme. Pyysimme lähtöpäivänä laskun, jossa oli huoneen lisäksi muutaman päivän ruokiamme ja bussiliput. Lasku oli ihan päin prinkkalaa ja tuotteiden hinnat aivan eri kuin listassa. Menimme ystävällisesti kertomaan asiasta, ja laskun tehnyt työntekijä pyysi meitä näyttämään, mitkä hinnat ovat väärin ja kertomaan paljon niiden kuuluisi olla. Kerroin Bukit Lawangissa, Pohjois-Sumatralla olevani naimisissa, koska paikalliset miehet olivat hyvin päällekäyviä. Se ei merkannut mitään: meille tarjottiin seksipalveluita sillä verukkeella, että tytöthän on nyt lomalla eikä kenenkään tarvitse kotona tietää. Taman Negaran kansallispuistossa Malesiassa asiakkaita pyydettiin olemaan hiljaa, jotta työntekijät saavat työskennellä rauhassa. Nauru puolustuskeinona? Koska yhteistä kieltä ei aina löydy, elekieli ja nauru ovat hyviä keinoja kommunikoida. Välillä nauraminen tuntuu vaan osuvan aasialaisilla väärään paikkaan. Olimme levähdystauolla bussimatkalla Vietnamissa. Kun tulimme takaisin bussiin, paikkani oli aivan oksennuksessa. Poikaystäväni ei tätä huomannut ja laittoi tavaroita paikalleni. Kukaan bussissa ollut ei viitsinyt oksennuksesta huomauttaa. He seurasivat tilannetta innolla ja nauruaan pidätellen. Kun huomasin asian ja aloin siivoamaan oksennusta perkelettä sadatellen, kanssamatkustajat repesivät hohottamaan. Myöhemmin sain oksennukset suoraan päälleni, ja reaktio oli täysin sama. Siinä sitä sitten matkustettiin osan oksentaessa ja osan nauraessa. Matkustimme yöbussilla Kambodzassa. Bussissa oli helvetin kylmä, vaikka päälläni oli paljon vaatetta ja peitto. Kysyin kuskilta, voisiko ilmastointia laittaa pienemmälle. Hän totesi nauraen, ettei voi. Syy tähän ei selvinnyt. Kysyin lisäpeittoa. Kuski puisteli nauraen päätään. Aikani inisin kylmästä, kun hän heitti kämäsen viltin syliini. Tyylittömät huijaukset Länkkärit maksavat useasti eri hinnan kuin paikalliset – ja se on ihan oikein, mutta välillä tämä tehdään todella huonosti. Vietnamissa kolmen hengen seurueellemme tuotiin kolme erilaista listaa. Yhdessä oli varmaankin paikallisille tarkoitetut hinnat ja muissa reilusti korkeammat. Suuremmat hinnat oli lätkäisty vanhojen päälle tarralla. Kun kysyimme, mikä on oikea hinta, tarjoilijat totesivat halvimman listan olevan vanha ja veivät sen pois. Ryysyistä rikkauksiin Reissussahan rähjääntyy, ja se on kyllä saanut kokea asiakaspalvelussa. Medanissa, Sumatralla halusimme pariksi yöksi tasokkaaseen hotellin viidakkoseikkailun jälkeen. Voisimme siellä levätä ja kerätä voimiamme. Kun astuimme hotelliin sisään, vastaanottovirkailija katsoi meitä pitkään päästä varpaisiin: flipflopit, haaremihousut, likainen paita ja sykkyrällä oleva takkuinen tukka eivät tehneet häneen vaikutusta. Mies ilmoittikin ykskantaan hotellin olevan täynnä. Hetken tiukkaamisen jälkeen huone löytyi, mutta se piti maksaa etukäteen. Näin toimitaan tilanteessa, jossa asiakkaalla ei uskota olevan varaa huoneeseen. Kerroin mielipiteeni asiasta virkailijalle, joka vain myhäili hiljaa itsekseen. Ihan vain näpäyttääkseni takaisin vaihdoin narttuvaiheen päälle, maksoin huoneen luottokortilla vaikka käteistäkin olisi ollut, tilasin portieerin kantamaan rähjäisen rinkkani ja soitin huoneesta respaan valittaakseni tahraisesta pyyhkeestä ja huonosta nettiyhteydestä. Balilla ravintolassa tarjoilijalla oli sama pitkä katse. Palvelu oli tooooodella hidasta ja väkinäistä. Sai taas tuntea nahoissaan, kuinka persaukiselta näyttää. Mitä tämä kaikki on opettanut? Kerran eräs blogilukija totesi, että minun olisi pitänyt pysyä Jakomäen kantakuppilassa, jos kerran pitää valittaa “kuin kokoomusnuoret Kalastajatorpan dinnerillä ikään”. Mutta hei, meitähän on joka lähtöön, sanotaan. Nämä esimerkit ovat vain esimerkkejä. Tällaista tapahtuu Suomessa ja varmasti joka maassa. Kaiken sen jälkeen, mitä on nähnyt ja kokenut viimeisen seitsemän kuukauden aikana, voin ainakin todeta, etteivät Kelan tätit, se hammarharjan puuttuminen hotellihuoneesta, väärä ravintola-annos tai baarissa kännissä lääppivät iljetykset tunnu juuri missään.
Posted on: Wed, 18 Sep 2013 15:47:46 +0000