Sunnuntain aamukahvihetki yhdessä miun äidin ja isin kanssa. Ajoivat peräkanaa tohon pihaan. Äiti tuli tuomaan puhtaita mattoja, iskä iltapäivälehtiä. Mietin taas kuinka onnekas olen kun miulla on tuollaiset vanhemmat. Olen todennut tämän ennenkin ja totean taas, että miun elämän suurimpia suojatekijöitä on ollut se, että siitäkin huolimatta, että Armi ja Esa ovat eronneet minun ollessani peruskoulun toisella luokalla,he ovat pitäneet yhteistä vanhemmuuttaan yllä ihailtavalla ja varsin ainutkertaisella tavalla. Mikäs siinä on ollut lapsen kasvaessa, aikuistuessa ja opetellessa elämään. Ihailtavaa se on myös omien lasteni näkökulmasta, kun elämän tärkeinä hetkinä heillä on aina ollut isovanhemmat samana pakettina. Toki he elävät kumpikin täysin erillistä, omaa elämäänsä kumpikin tahoillaan. Itseasiassa persoonina ja perusluonteiltaan ovat hyvin erilaisia ihmisiä keskenään. Äidin elämänrytmi on aina ollut kovin kiivas, suorastaan hyperaktiivinen ja reipas. Isä puolestaan viihtyy pienissä, tutuissa ja turvallisissa ympyröissä verkkaisen elämänrytminsä kanssa. Tänä aamunakin kun katsoin vanhempiani, niin ajattelin, että taidan olla sopivasti heidän väliltään. Isää olen aina aktivoinut omilla tempauksillani. Äitiä kenties aina hieman jarruttanut. Tajusin, että lapset eivät ole sattumalta sellaisia kuin ovat. Meillä on jokin perustehtävä myös suhteessa vanhempiimme. Omaplemassaoloni on armastiopettanut omillevanhemmilleni kykyä tehdä kompromisseja, luopua liian jyrkistä omista kannoistaaan elämään liittyen, lisännyt molemminpuolista ymmärryskykyä ja halua ymmärtää toinen toista. Voi kuulostaa itserakkaalta, mutta luulen, että sairastumiseni on lähentänyt vanhempiani entisestään. He ovat joutuneet kohtaamaan ja ottamaan haltuun omia pelkojaan. Isälle kerran sanoin:"katso nyt iskä, nyt miulla on se siun syöpä, jota sie koko ikäsi oot pelännyt. Otin nyt tämänkin, koska sie et omastasi olisi selvinnyt. Oon tehnyt paljon asioita elämässäni siun puolesta, koska sie et oo ikinä uskaltanut elää. Oot pelännyt elämistä liian paljon." Luulen että äidin on ollut syytä nähdä, että mikään ei oleikuista. Välillä pitää osata pysähtyä. Kuunnella itseä, kehoa ja mieltä. Olla itseä varten, ei aina vaan toisia. Äidille sen "opettaminen" on paljon haastavampaa. Isä oppi nopeammin. Luulen että äidin on pitänyt kohdata myös menettämisen pelkonsa. Samalla tavalla, kuin minunkin omani. Mutta eniveis, miulla on ihan huippuvanhemmat. Rakastan heitä! Olen heistä kiitollinen.
Posted on: Sun, 28 Jul 2013 08:43:35 +0000
Trending Topics
Recently Viewed Topics
© 2015