Vuonna 1978 syyskesällä,,, vierailimme toverini Erdwardin kanssa Katowisen kaupungin evankelisessa seurakunnassa. Sunnuntai iltapäiväksi meidät oli kutsuttu lähelle tatravuoria pieneen vuoristokylään vierailulle perheeseen, jonka nimeä en enää muista. Ajoin tuota kumpuilevaa hyvin kauniissa maisemissa mutkittelevaa tietä. Olimme jo varmoja, että emme löydä kyseistä tienhaaraa, kunnes Erdward tokaisi minulle Reijo! tutai, tutai stop. (tässä, tässä stop) pysähdyin suuren hiilikasan viereen. Tullessamme ulos autosta huomasin, että tuon hiilikasan vieressä seisoi pieni mies. Hän oli ammatiltaan hiilenkantaja. Mustuneet haalarit, kasvoissa hiilen mustaa. Tuona aikana kun hän keskusteli Erdwardin kanssa, katselin hänen työvälinettään. Säkki jonka pohjaan oli asennettu vanerista pohja, ja tuossa pohjassa oli luukku jonka sai avattua tyhjentäessä ja olkaimet kantamista varten. Kuulin kun hän sanoi Erdwardille; Njie ulitza, njie trogi, ja nauroi, ei katua eikä tietä, että se tarkoitti kävelyä. Erdward tuumasi hieman pettyneenä "ahh kinder" minä tuumasin hänelle, että "jaa tack" Tuo pieni mies sujautti itsensä noihin olkaimiin ja hihkaisi, että na prosto! (suoraan eteenpäin!) Siinä kaapersimme tuon miehen jäljessä yrittäen pysyä rytmissä mukana. Tuolla polulla oli kiviä jotka hankaloittivat kävelyä, niin että Erdward alkoi jo väsymään. Perheessä jossa vierailimme isäntä kertoi, että kyllä tänne autollakin pääsee tuolta toisen kautta. Mutta tuo pieni mies ei ilmeisesti halunnut sitä kertoa, vaan näytti oman oikopolkunsa. Kun olimme kaapertaneet jo hyvän aikaa, niin hiilenkantaja vilkaisi meihin ja sanoi "na pczerva" (tauko) istahdimme kiville joita oli polun varressa. Hän alkoi kertomaan, että poika ei enää tälle alalle alkanut hän on työssä Krakowassa. Hän sai aina pienen summan kantaessaan hiiliä kylän asukkaille talvenkin varalle.Siinä hetken istuessamme kuului kova kiljunta, joka lähestyi meitä, hiilekantaja nousi polun sivuun meidän tehdessämme samoin. Valtava sika juoksi täysillä tuota polkua alaspäin kiljuen, ja mies perässä huutaen että ottakaa kiinni! Sehän olisi ollut kuin panssarivaunun eteen hyppääminen. Hetken siinä seisoimme sanattomina, kunnes naurukin maittoi. Tullessamme kylään tuo mies kertoi, kun oli sotaaika ja hiilet olivat aina lopussa, hän kertoi odottaneensa kuormaa pitkiä aikojakin tien varressa. Vihdoinkin kun kuorma tuli ja hänen saapuessaan hiilten kanssa kylään, niin katsoin aina ensimmäisenä, mistä tornista ei enää savua nouse niin sinne ensin". Nuo hiilet olivat mustia, ja niitä kantoi vaatimaton mies. Mutta hä oli tärkeä tehtävässään, hän kantoi koteihin sitä mikä toi lämmön jokapäiväiseen elämään ja viihtyisyyttä. Hänelle naurettiin, hän oli hauskanpidon aiheena, mutta uskollisesti polkuaan kulki kuormaansa kantaen, että ihmisillä hyvin olisi. Reijo
Posted on: Sat, 14 Sep 2013 04:14:33 +0000